SKYDIVE

Lyhyt (pitkä) tarina siitä miten kaikki kävi.

Aamu alkoi 8:30 herätyskellon soitolla aivan kesken unen. Hetken räpyttelin silmiä, kunnes tieto skydivesta iskeytyi tietoisuuteen ja sydän alkoi juosta maratonia. Nousin ylös, pesin kasvot ja hampaat ja puin päälle pitkät housut, topin, löysän t-paidan sekä oranssit Adidaksen kengät (<3). Kipusin ylös, söin kulholliset muroja ja join vettä. Pakkasin mukaan hupparin, tölkin fantaa, farkkushortsit sekä pähkinöitä. Laitoin Tamaralle viestin ja kysyin mikä meno. Vastasi, että elossa ollaan. Hetken päästä laittoi viestin ”we’re on our way” ja pyysi soittamaan skydive -toimistolle ja varmistamaan sään olevan hyvä ja kaiken kunnossa, niin kuin he sieltä pyysivät. Soitin siis ja aloitin puhelun sanomalla suomeksi ”Katja täällä..”. Sen jälkeen aloin sönköttämään englantia ja he sanoivat kaiken olevan kunnossa. Hyppäsin siis Ariadnan ajamaan autoon, jossa olivat jo kyydissä Bernadette sekä Tamara. Olimme Arin kanssa aivan hermostuneita, Bernie ja Tamara hyvin rauhallisia. Automatka rauhoitti itseänikin mukavasti, reilun tunnin ajomatka sujui vikkelään. Suurin piirtein 10:40 Tamara tajusi lukeneensa osoitteen väärin ja meidän olevan väärässä paikkaa. Uusi navigaattoriin näppäily, soitto skydive –toimistoon ja nokka kohti sitä. Kerettiin sinne silti ajoissa, 11:20 am.

                      Coolisti käveltiin sisään rakennukseen ja sen perällä olevaan toimistoon, josta saatiin pitkän paperinivaskat siitä kuinka kuoleminen ja loukkaantuminen ja sähköjohtoon sotkeutuminen on meidän omalla vastuulla eikä toimisto ole vastuullinen mistään. Tyytyväisesti täristen allekirjoitettiin 50 eri kohtaa ja naureskeltiin lauseelle; jos et halua allekirjoittaa tätä sopimusta, saat silti hypätä, jos maksat siitä 1,000,000 $. Tyytyväisinä siis allekirjoitettiin. Sen jälkeen meidät laitettiin katsomaan parin minuutin pituinen elokuva hyvin pienestä telkkarista, jossa kerrottiin hyppyasento, laskeutumisasento ja niiden kertojana oli vanha mies hyvin pitkällä parralla.. Paljoa ei jäänyt siitä käteen, olin niin peloissani. Elokuvan jälkeen käveltiin takaisin isoon saliin, jossa muutama mies otti meidät vastaan ja kertoi hieman. Koitettiin lattialla lentoasentoa; jalat levällään ja polvet pyllyssä. Laskeutumisasento oli vain nostaa jalat ylös ja pitää olkaimista kiinni. Tämän jälkeen kysyin, millaisissa ryhmissä lennetään. Sama mies joka hyppäsin mun (ja Tamaran) kanssa, sanoi, että ensin hyppää kaksi, sen jälkeen toiset kaksi. Ari otti askeleen eteenpäin ja sanoi, ettei halua hypätä yksin ja jotain muuta, jolloin heti pyysin häntä hyppäämään kanssani. Olin niin peloissani, etten olisi pystynyt tuntia istumaan ja odottamaan vuoroani. Sovittiin siis hyppäävämme ensimmäisiksi Arin kanssa.

 Cool sisäänkävely.

Elokuvan katsomishetki

                      Ryan (muistaakseni.. mun hyppääjämies) toi sen jälkeen meille hyppyasun, joita kiristeli pitkään ja hartaasti. Katseltiin toisiamme peloissaan Arin kanssa ja naureskeltiin. Ryanin kanssa turistiin niitä näitä, kerroin miksi olemme täällä ja mistä olemme. En ollut niin hermostunut, mitä olisin aluksi luullut. Kun olimme valmiita, pukivat hyppymiehet itsensä oikeisiin vetimiin, ottivat laskuvarjoreput mukaansa ja hypättiin mönkijään. Ajettiin parin minuutin matka lentokoneelle ja siellä harjoiteltiin koneesta poistumista. Päädyttiin siihen, että minä hyppään ensin. Lyhyen harjoittelun jälkeen lähdettiin nousuun, minä istuen selkä menosuuntaan päin nojaten puiseen lautaan, ovi vasemmalla puolellani ja kuljettaja oikealla. Edessäni jalkojeni edessä istui Ryan, hänen oikealla puolellaan Ari ja heidän edessään kasvot minuun päin Arin hyppymies. Lento kesti noin 20 minuuttia, suhteellisen alkumatkassa he tarjosivat meille minttupastillit ja jutteli niitä näitä. Silloin tällöin Ryan kääntyi ympäri ja kysyi onko kaikki kunnossa ja näytti rannekkeestansa meidän korkeuden, joka oli silloin 3 000 feet ja näytti meidän menevän 9 000 feet:iin asti. Siinä vaiheessa katsoin alas ja totesin, että ei me paljoa korkeammalle voida mennä.. Hyppypojat nukkuivat molemmat lähes koko matkan, yhdessä vaiheessa Ryan kääntyi ympäri ja kysyi olenko Mikko Koivu fani.. Ja jatkoi uniansa.

 Hyppyasu ja Ryan.

Ari sanoi hypyn jälkeen, että siinä vaiheessa kun Ryan kääntyi ympäri hetki ennen hyppyä ja pyysi minua kääntymään ympäri, näytin siltä että alan juuri itkemään. Olimme silloin noin 8 00 feet:ssa ja olin aivan peloissani. Käännyin ympäri, polvilleni oven ollen oikealla puolellani. Ryan tuli aivan minuun kiinni (romanttista), avasi monet soljet ja kiinnitti ne itseensä. Sen jälkeen alkoi kiristämään niitä ja pyysi minuakin vetämään niitä molemmin käsin. Jos en olisi tuntenut häntä niin, niin tiukasti itseäni vasten, en olisi pystynyt tekemään sitä. Mutta olin niin tiukassa paketissa, selkä hänen rinnassaan ja jalat tiukasti kiinni hänen, että olo oli jopa turvallinen. Ryan antoi minulle lasit ja sanoi voivani laittaa ne päähän. Kun olin tehnyt sen, hän kysyi olenko valmis. Vastasin hetken ajatuksella rohkeasti ”yes”, kunnes mietin valmis mihin. Tajuttuani sen, karjaisin ”nnooouuu”. Tälle Ryan vaan nauroi. Sen jälkeen hän avasi oven, joka läimähti ylös ja kova tuuli löi meitä vasten. Ryan laittoi oikean jalkansa ulos, erilliselle siivekkeelle ja odotti minun tekevän saman. Olin enemmän peloissani kuin koskaan ennen elämässäni, olin niin peloissani nähdessäni 3 km ilmaa allani enkä en pystynyt edes hengittämään. Jollain ihme tavalla ja voimalla kuitenkin laitoin oikean jalkani hänen jalkansa viereen, paransin vasemman jalkani asentoa ja tartuin olkaimiini kiinni. Odotin hänen sanovan tai tekevän jotain, niin kuin aikaisemmin oli neuvottu. Odotin hänen laskevan kolmeen ja meidän hyppäävän yhdessä.

Ryan ei onneksi kuitenkaan tehnyt niin, vaan samalla hetkellä kun olin valmis, hän vain kiskaisi meidän ulos. Kiljuin aivan paniikissa pari sekuntia, olin varma kuolemastani. Ari kertoi sen näyttäneen niin helpolta, sanoi meidän vaan astuneen ulos ja ”swiiiuuuhh you were gone”. En tuntenut mitään vatsani pohjassa, niin kuin olin olettanut, en tuntenut kovaa vauhtia enkä enää juurikaan edes pelkoa. Hengittäminen oli aivan helppoa, ainut ongelma oli kyynelnesteestä täyttyneet lasit. Aloimme kuitenkin menettää tasapainoa ja kääntyilimme sivuttain, jolloin Ryan kopautti minua olalle ja pyysi avaamaan kädet. Avasin kädet sivuille ja jalat olivatkin jo valmiiksi pyllyssä. Tipuimme minuutin ajan ilmassa 120 mile:n (200 km/h) tuntivauhdilla, ja se tuntui aivan loistavalta! En paljoa kerennyt ajatella sinä aikana, mutta se tuntui hienolta. Hetken päästä hän pyysi minua taas sulkemaan käteni ja tarraamaan olkaimista kiinni. Sen jälkeen hän avasi laskuvarjon ja koko maailma pysähtyi. Tuli aivan hiljaista, tajusin kuinka kovaa ääntä tuuli oli pitänyt ja kuinka suuni oli kuivunut auki. Ryan kysyi miltä tuntui ja itselleni ei niin tyypilliseen tapaan avasin käteni ja huusin ”woohooo, it was AWESOME!” Hän näytti kelloansa ja näin meidän tippuneen minuutissa n. 500 feet (n. 1,5 km). Sen jälkeen hetki juteltiin yläilmojen rauhallisuudesta sekä hiljaisuudesta, en kuullut mitään muuta kuin laskuvarjon lepatuksen. Ryan kysyi halunko ohjata laskuvarjoa, mutta olin silti liian peloissani tehdäkseni sen. Hän löysti vähän remmejä, jotta oli olisi mukavampi. Löysti molempia lantioremmejä, jolloin tunsit putoavani alaspäin. Siitä oli kerrottu aikaisemmin, mutta se oli silti hyvin epämiellyttävä tunne. Parinkymmenen sekunnin päästä sanoin haluavani sittenkin ohjata laskuvarjoa, jolloin otin kiinni molemmilla puolilla olevista kahvoista ja hän päästi irti. En kuitenkaan saanut mitään aikaiseksi, jolloin hän tarttui niihin myös ja veti kovemmalla voimalla, jolloin käännyimme. Ryan kysy haluanko koittaa 360 asteen pyörähdystä, johon myönnyin. Pyörähdimme siis ympäri laskuvarjon alla ja se tuntui hyvin ikävältä, tunsin kuinka putosimme monta metriä ja se otti vatsan pohjasta. Ryan kysyi teemmekö sen uudestaan, johon vastasin ei. Kunnes taas parinkymmenen sekunnin päästä pyysinkin tekemään uudestaan. Tehtiin uusi 360 astetta ja se tuntui edelleen hyvin ikävältä, mutta oli kuitenkin hauskempaa. Ari oli paljon meitä alempana ja ihmettelin miksi niin, jolloin Ryanin kertoi heidän tehneen enemmän 360:sia. Katselin maisemia ja Ryan yritti etsiä horisontista Minneapolista, sitä ei kuitenkaan näkynyt. Puolessa välissä hän kysyi haluanko löysentää rintaremmiäni, mutta en halunnut yhtäkään remmiä löysemmäksi, joten siihenkin sanoin ei ja kehuin sen olevan aivan hyvä. Hetken päästä Ryan kuitenkin löysti sitä kysymättä ja se tuntuikin paljon paremmalta (…). Loppumatkassa hän pyysi minua laittamaan kädet takasin olkaremmeihin, jolloin hän alkoi ohjata meitä kohti laskeutumispaikkaa. Käski minun nostamaan jalat ylös heti kun hän sanoo sen, ja sanoikin sen heti kahden sekunnin päästä. Laskeutuminen oli todella helppo, aivan kuin lyhyen liukumäen laskeminen. Olin hyvin helpottunut maan koskemisesta ja nauroinkin hysteerisesti koko ajan.

Minä sekä Ryan! 
 

Tamara ja Bernadette olivat meitä siellä vastassa ja ottamassa kuvia, jonka jälkeen mentiin mönkijällä takaisin alkurakennukseen. Saavuttuamme sinne joku nainen kysyi miltä se tuntui ja en voinut sille mitään, mutta aloin itkemään.. Olin niin helpottunut ja onnellinen ja sensitive, että kaikki tunteet nousivat pintaan.

Riisuuduttiin varusteista, saatiin diplomit ja jäätiin odottelemaan Arin ja Bernin hyppyä. Kokonaisuutenaan hyppy kesti noin 9 minuuttia ja lento 20 minuuttia. Mentiin myös heitä vastaan, otettiin ryhmäkuva ja lähdettiin kohti ravintolaa, josta saatiin ilmaiset juomat. Sen jälkeen suunnattiin kaikki hyperaktiivisina koteihimme ja hetken juteltuani host-äidin kanssa käppäilin huoneeseeni koneelle kirjoittamaan. Nyt pitäisi vielä lähtee syömään dinner ulos tyttöjen kanssa.

THE END

Moimoi

Noni… olisko nyt taas aika kirjoittaa jotakin for real.

Täällähän on kaikki aivan loistavasti. Piste. Period.

Ainoat miinukset tällä hetkellä ovat kesäkengistä tulleet kuusi rakkoa jaloissa, eilen oven väliin jäänyt sormi josta on iho vähän rikki, kahdessa kuukaudessa tulleet lisäkilot (jotka uskon poistuvan jahka elämä palautuu raiteilleen), vielä vähän päälle hakkaava kulttuurishokki, tieto kesän loppumisesta sekä ikävä rakkaita Suomessa.

Hyviä asioita on huomattavasti enemmän, mm. ihanat host-lapset, joiden kanssa työn teko on nykyään jopa hauskaa, tiistainen loistava Katy Perryn konsertti, tieto kolmesta tunnin ajomatkan sisällä asuvasta suomalaisesta, joista yksi on aivan loistava, ensi lauantaina oleva skydive (lentokoneesta hyppääminen ammattilainen reppuselässä), kaveripiirin kasvaminen, vielä jaksaa olla pari kertaa viikossa +30 astetta, jolloin auto kohti isovanhempien uima-allasta, reilun kuukauden päästä alkava NHL-kausi sekä viimeisimpänä, mutta parhaimpana STV:n tänne tuleminen syyskuun 19. <3 Jolloin lennetäänkin kolmeksi yöksi Las Vegasiin.

Mutta muutamasta asiasta voisin kirjoittaa tarkemmin.. nyt kun istun takaterassilla, ulkoradio soi, lämmitä täydelliset +25 astetta. Ja työt alkaa tunnin päästä. Nyt tosin host-isä tuli syömään ja juttelemaan niitä näitä tohon viereen, häiritsevää. Yritän kuitenkin saada jotain tänne väsättyä:

– Kulttuurishokki, alkoi noin kuukausi sitten ja kesti pari viikkoa. Ikävästi tuntui, että kaikki kaatui päälle, kotona asiat olisi paremmin ja kuinka elämä ei kulje täällä. Tuntui, että jokainen Amerikkalainen on tyhmä ja kaksinaamainen, liikenteessä ei mikään toimi, ruoka on pahaa ja epäterveellistä, setelit ovat kaikki aivottomasti samanvärisiä, ruokapöytään ei ollut katettu lautasta mulle, muut au pairit ovat tylsiä, ja kaiken päällisiksi Tuna lähti Suomeen ja ilmoitti kuinka kaikki oli kivaa! Kuitenkin, se vaihe alkaa olemaan takanapäin.

Joten olen päätynyt siihen, että täällä on paljon, paljon enemmän kuin Suomessa, niitä kaksinaamaisia ja feikkejä ihmisiä, mutta omalla tavallaan se on hauskaa. Juoksulenkillä ollessa törmään muutamaan ihmiseen, joista jokainen heiluttaa. Ohi ajavista autoista joka kolmas heiluttaa. Pihoilla seisovista ihmisistä jokainen heiluttaa…. WHY? Onhan se mukavaa, mutta antakaa mun juosta rauhassa! Jos vajoan omiin ajatuksiini enkä satu huomaamaan jotakin, he suuttuu siitä heti. Amerikkalaiset ottaa myös nokkiinsa jokaisesta pienestä asiasta, mistä ei tulisi mieleenkään välittää Suomessa. Koko aika myös kauhea stressi kaikesta ja kaiken pitää olla täydellistä, mm. joka päivä uudet puhtaat vaatteet. C’moon, chill out! Ja täällä on oikeasti sitä samaa juoruilua ja arvostelua, kuin kaikissa amerikkalaisissa tv-sarjoissa. Suomalaisena sano-päin-naamaa-tai-pidä-turpas-kiinni –ihmisenä ei vaan voi käsittää, välillä meinaa niin keittää yli. Mutta kai se pitää vaan oppia elämään noiden kanssa, ehkä sitten Suomeen palatessa osaa arvostaa sitäkin.

– Host lapset on ihania. Eilen sain vähän reilun kaksi vuotiaan pojan tekemään molemmat hätänsä pottaan (tosin #1 lensi suihkuna kauas potasta) ja molemmilla oli aikamoinen voittajafiilis. Alkuunsa riideltiin aika paljon vanhimman tytön kanssa, koska hän syytti mua äidin töihin paluusta. Mutta nyt J on vähän rauhoittunut ja kaikki menee paljon hienommin! Koulukin alkaa jo (vasta!!) kahden viikon päästä. Kahden nuorimman lapsen kanssa tullaan aivan loistavasti toimeen ja voitettuani niiden luottamuksen, on kaikki ollut aivan ihanaa!

Aloitan ensi tiistaina Inver hill collegessa kaksi kertaa viikossa olevan acting kurssin. Odotan hyvin mielenkiinnolla! Ja sunnuntaina on host-lasten serkun syntymäpäiväjuhlat uima-altaalla, ja siellä pitäisi olla paljon suklaata monessa eri muodossa. Nam <3 

Nyt kuitenkin on pakko lopettaa, ehkä mä palaan asiaan myöhemmin. Ehkä en. Who knows?

Blogiteksti.

Moi.
Blogikirjotus Tunalle.
Kaikki on kivasti.
Moi.

Yes sir.

Joo.

Viikon parhaat palat:

mulla on ääretön määrä tekstiviestejä.

Harry Potter oli hyvä ja elokuvasalissa oli 4 ihmistä mun lisäksi.

Bad Teatcher oli älyttömän hyvä!

puhuin iskän, Viljamin, Sonjan ja Iinan kanssa.

ja.... siinäpä se.

Ok.


Kuinka uskomattoman äärettömän ihanan mahtavaa olis, jos saisin laskeutua Hki-Vantaa lentokentälle, mennä iskän kyydissä kotiin, astua kynnyksen yli, pussata kaikkia sisaruksia ja halata äitiä. Maata olohuoneen sohvalla, olla turvassa. Olla kotona. Kotona.

"se on oikeesti ihan uskomatonta!!! en tosiaan tiedä mitä tapahtu. jos oisit jätkä, vannoisin sen olleen rakkautta ensisilmäyksellä (tai viidennellä..kymmenennellä)."


Tää on yks niistä syistä miks mulla on sua ikävä. <3

Kapu, tervetuloo :)
Lähettänyt Iina klo 21.04

Live your dream.

Ihan uskomatonta.

Miten mä voin nauttia omasta, lähes täydellisestä perheestäni silloin, kun kolme muuta mun kanssa tänne samaan aikaan tullutta suomalaista au pairia on ongelmissa? Yhden perhe menetti todella läheisen ihmisen ja kaks muuta on rematchissa (eli etsii uutta perhettä). Toinen etsii perhettä, koska ei tule toimeen äidin kanssa ja se työskentelee kotona (mikä olisi hyvin ärsyttävää) vaikeuttaen itse au pairin työtä. Toinen, koska se äiti on hullu. 

Pelaamatta ei voita, etsimättä ei löydä ja tippumatta ei voi nousta.

 

Mulla on täällä siis kaikki aivan liiankin hyvin, tänään ostin turkoosin seinäkellon ja samaa sävyä valokuvakehykset, johon voin laittaa kuvia (luonnollisesti). Pyöräilin yli kaks tuntia ja sain elämäni ensimmäisen aivojäätymisen. 90 % työajasta ollaan oltu lasten kanssa grammyn uima-altaalla. Grammy sano mulle, että niiden pitää adoptoida mut vuoden päästä, jotten lähde pois. Eilen illalla katteltiin elokuvaa ja keskimmäinen tyttö nukahti mun syliin, mietin miten mä pystyn jättämään sen ja muut tänne vuoden päästä! Kun kotoa lähti, tiesin tulevani takaisin. Mutta tulenko enää koskaan tänne takasin? Tänään sitten sama tyttö istui mun sylissä, lauloin sille suomeksi ja se sano ettei ymmärtänyt mitään. Selitin sen olevan eri kieli, eikä sitä voi ymmärtää ellei opiskele. Hetken oli hiljaista, kunnes se kysyi milloin lähden takaisin sinne, missä mun oma perhe ja omat sisarukset on. Olin tyytyväinen, että N istui mun sylissä kasvot kainalossa eikä pystynyt näkemään ilmettäni. Yritin pidätellä itkua, joka aina tykkää puskea läpi kaikissa tilanteissa. Kerroin sille, että olen täällä vielä 11 kertaa saman verran kuin olen nyt ollut. Ja tajusin kuinka l-y-h-y-t aika se on?! Ei ole todellista. Miksi elämän pitää juosta, eikö aika voisi edes hetkeksi pysähtyä?

Tahdon elää
Niin, etten vanhana mä joudu katumaan
Tahdon elää
Löytää sateenkaaren päästä satumaan
Tahdon tanssia ja laulaa
Tahdon itkeä ja nauraa
Tahdon elää, tahdon elää.

 Somebody ate some spaghetti.

Tunaa lainaten, ikävöin:

• vanhempia, isovanhempia
• sisaruksia
• kavereita
• Sonjaa
• Tunaa
• mun kenkiä
• Aamulehteä
• youghurttia
• salmiakkia

Toisin sanoen, mulla ei ole ikävä kuin kavereita ja sisaruksia! Mutta kotiin en olisi vielä valmis palaamaan.

Sitähän tykätään sanoa, että täällä kaikki on niin kuin elokuvissa. Koin sen itsekin! Olin siellä Wildin hallissa katselemassa tulokkaiden peliä ja katselin erätauolla screeniä. Elokuvissahan kaikissa peleissä ihmisiä aina kuvataan sinne screenille, joten niin tehtiin myös täällä. Niitä ihmisiä oli hauska kattella, kunnes yhtäkkiä mua kuvattiin sinne. Olin tuijotellu sitä jo pidemmän aikaa, sormet suussa, suu auki ja kuola valuten.. Voi morjes. Näin kuinka ruma olin siinä kuvassa, joten jäädyin, katoin alas ja leikin niinkun en olis nähnyt koko juttua. MÄ NIIN MOKASIN TÄN! Scheiße.

Mutta aika alkaa nukkumaan. Nam. <3

Rakastan teitä. Hyvää yötä.

PS. On hyvin epämiellyttävän miellyttävän kivuliasta asua kiropraktikon kanssa saman katon alla.
 

Takaisku, osa 1.

Yeah, ensimmäinen takaisku koettu ja voittajana kohti seuraavaa!

Viikonloppu sujui mukavasti, perjantaina työskentelin 9-12 ja 16-23. Neljältä käytiin kahden nuorimman host-lapsen ja sveitsiläisen au pair Tamaran kanssa jäätelöllä, sen jälkeen haettiin vanhin kaveriltansa ja mentiin kotiin. Host-vanhemmat olivat suurimman osan ajasta kotona, joku mies oli rankentamassa alkuun mun suihkua (jes). Vanhemmat lähti pariks tunniks ulos syömään kahdestaan, sillä aikaa tein päivällisen kotona, syötiin lasten kanssa ja katteltiin elokuvaa. Aika pian hostit tulikin takasin ja katteltiin joku todella outo (mutta hyvä) elokuva host-isän kanssa, se vaan nukahti puolessa välissä.

Lauantaina ajoin kymmenen aikaan grammylle, josta aunt-R:n kanssa lähdettiin kattomaan MN Wildiin värjättyjen pelaajien peliä. Se meni aika mukavasti, Granlund ei saanut mitään aikaiseksi, muuta kun vasta rankkareissa. Silloin selostaja huusi ”MIKAEL GRANLUND, FROOOM FIIIINLAAAND”. Ja koko halli sekosi. MG meni vielä tekemään siitä maalin, jolloin ihmiset heittivät katsomossa voltteja. Millä järjellä?! Aika nättiä jälkeä on Koivu saanut täällä aikaiseksi ja joka toisella oli Koivun pelipaita päällä. Pelin jälkeen puolet joukkueesta tuli jakamaan nimmareita ja mentiin sinne R:n kanssa. Ei ne mua muuten niinkään kiinnostanut, mutta halusin yrittää saada pikkuveljelle Granlundin nimmarin. Se ei kuitenkaan ollut siellä ja muut jätkät sano sen olevan huomenna sunnuntaina. Kävelin kuitenkin sen pöydän läpi ottaen kaikilta nimmarit mun hyvin taitellun ja rullatun paperin kanssa, joka herätti mukavasti huomiota. Pelin jälkeen palattiin grammyn talolle, moikkasin altaalla olevia hosteja ja suuntasin autolla kohti Woodburya hakemaan sveitsiläisen Tamaran kyytiin. Tamaran kanssa vietettiin 6 tuntia shoppaillen ja koko ajan kävellen Mall of Americalla. Palattiin sieltä ilta kahdeksan aikaan, jolloin mentiin meksikolaisen Ariadnan ja brazialaisen Lillyn kanssa syömään Woodburyyn. Siellä meni ihan mukavasti, jonka jälkeen heitin tytöt kotiin ja tulin itsekin.

  REALLY?

MINNESOTA WILDIN KOTIHALLI, en malta odottaa kauden alkamista!

  Jälleen seminopee pyörähdys kenkäkaupassa.

Sunnuntaina oli tarkoitus olla au pair meeting eläintarhassa, mutta se peruutettiin helteen takia. Suuntasin siis katsomaan toistakin MG:n peliä St. Pauliin. Löysin jopa hallille kertaakaan eksymättä! Pelin jälkeen taas nimmarikierros, jonossa edellä oleva mies oli ostanut Suomen maajoukkueen pelipaidan Granlundin nimi selässä ja maksanut siitä 190$ . . . Vähän ennen pelaajien pöytää se kysyi tiedänkö kuka pelaajista on Granlund ja päästi meidät edelle, jotta kertoisin sitten. Vähän ennen MG:tä osoitin kuka on Granlund ja mies MG:n paidalla oli hyvin innoissaan. Granlundin kohdalla aloin puhua sille suomea, joka ehkä hieman yllättyi. Sain pikkuveljelle omistuskirjoituksella nimmarin, vaikkakin omistuskirjoitukset sekä kuvat oli kiellettyjä. Juttelin muidenkin pelaajien kanssa jonon seistessä ja olin hyvinkin hauskaa. Hallilta suuntasin taas grammyn altaalle, siellä oli isoisän 65 vuotis-synttärit. Siellä oli parikymmentä ihmistä, keski-ikä 50 vuotta ja pääharrastuksena golf. Juhlissa oli ihan mukavaa, mutta yksinkertaisesti ei mitään tekemistä. Juttelin sillon tällön ihmisten kanssa ja välillä pulahdin altaaseen, mutta silti tuli jotenkin ulkopuolinen olo. Rupesin kelailemaan asioita, ja tajusin viimeksi nauraneeni oikeasti kunnolla jäähallissa niiden kiekkoilijoiden kanssa viikonloppuna, sitä ennen training schoolissa Tunan kanssa! Eli kolme viikkoa sitten! Ja kun vertaa mitä mun elämä oli Suomessa Sonjan ja kumppaneiden kanssa, on muutos aika suuri. Siellä se oli pelkkää naurua ja tyhmänä olemista, extemporee reissujen tekemisiä Helsinkiin, Jyväskylään ja muihin kyliin sekä koko ajan uusiin ihmisiin tutustumista. Rupesi ahdistamaan, kun tajusin, ettei täällä ole yhtään sellaista ystävää, joka saisi mut unohtamaan kaiken muun ja olemaan pelkästään minä. Enkä selviä vuotta pelkästään nauramalla Sonjan kanssa Skypessä (tosin sekään ei onnistunut tänään) tai muiden kanssa FB:ssa. Muitten auppareiden kanssa on ihan jees, mutta ei mitään verrattuna siihen mitä oikeastin olen (anteeks, jos jostain syystä päätätte kääntää tätä google kääntäjällä). Joten, iski hirveä ahdistus saada kavereita! Se ahdistus kasvo ja kasvo, kunnes päätin karata kotiin. Laitoin host-äidille viestin, että oli pakko päästä pois enkä pystynyt puhumaan, etten romahda kaikkien niiden vieraiden edessä. Kotona vaihdoin vaatteet ja hyppäsin pyörän selkään. Pyöräilin kaks tuntia, tapoin itseni ihan täysin. Ensimmäisen kerran tänne tulon jälkeen urheilin kaikki mahdolliset voimat pois kropasta ja voi pojat se tuntui hyvältä! Meinasi kyllä happi loppua kirjaimellisesti kesken, kun kosteusprosentti oli yli 80, lämpöä 40 celsiusta ja tunnin satoi vettä. Palasin märkänä kotiin yhdeksän aikaan, jolloin muutkin oli jo palannut. Vein pyörän autotalliin ja hiivin sisälle, hävetti enemmän kun paljon. Host-isä istui olohuoneessa ja sanoi olleensa huolissaan, tuli halaamaan ja sanoi aavistaneensa eilen illalla ja tänään päivällä tämän tapahtuvan. Host-isä on itse matkustellut paljon ja nuorena lähtenyt vaihtoon useammaksi kuukaudeksi johonkin maahan (en yhtään muista mihin), joten ymmärtää täysin miltä se tuntuu. Sanoi huomanneensa tylsistymiseni jo eilen siitä, kuinka nauroin kertoessani mitä oltiin puhuttu hallilla, kuinka mulla ei taaskaan ollu erityisen hauskaa muiden auppareiden kanssa ja tänään mun nopeasti kasvaneesta kuumeesta päästä jäälle (ISKÄ) sekä aneemisuudesta. Ja sehän sai mut itkemään vielä lisää. Kivaa! Silloin host-äitikin tuli alakertaan ja halaamaan. Puhuttiin hetki asioista ja hostit lupasi tutustuttaa mut joihinkin jänniin ihmisiin täällä, jotka voisivat näyttää vähän kaupunkia lisää. Olen host-äitini kanssa vähän samanlainen, että välillä juttu luistaa paremmin poikien kuin tyttöjen kanssa, joten molemmat ymmärsivät sen paremmin kuin hyvin ja lupasivat korjata asian (sori äiti)!

Nyt luotan entistä enemmän host-vanhempiini, ne on ehkä parhaat hostit maan päällä!

Joten loppu hyvin, kaikki hyvin, for now. Nyt vihdoinkin alkaa tyhmien ihmisten metsästys.

Tiivistelmä

BABAM!

Oon nyt ollu USAssa 16 päivää ja päivittänyt tätä blogia kerran, aika laimeeta. Joten nyt on aika hypätä takaisin purjeisiin! Tiivistän tämän hetken olon ja sen jälkeen alan kirjoittamaan: hyttysen puremat kutisee ja pahasti.

Ensimmäiset viisi päivää vietettiin tosiaan St. John’s Universityssä, Long Islandilla 74 muun au pairin kanssa. Meistä 71 oli tyttöjä ja 4 poikia… Tossa tilanteessa olisin toivonu olevani poika. Opiskeltiin tiistai ja keskiviikko n klo 8-19 ja torstaina 8-12, jonka jälkeen oli New York city tour, ihan jees mesta. Sellanen semi iso. Ja Top of the rock oli ihan semi korkee rakennus ja jos saisin Tunalta niitä kuvia, voisin laittaa kuvia mun ”melkein tipuin” hetkestä. Esin mentiin bussilla nykin keskustassa (tunnetaan myös nimellä manhattan) pari tuntia, käytiin laivalla tsekkaan vapaudenpatsas ja kivuttiin hissillä pilvenpiirtäjän katolle. Kuviteltiin Iina Tuna Linan kanssa olevamme keskellä tulta, savua ja paniikkia, kun mentiin bussilla World Trade Centerin raunioiden ohi. Siihen kuulemma oltiin rakentamassa jotakin muistorakennusta tilalle ja yhden seinän päädyssä oli raunioituneista rakennus-mistälie-rautatolpista tehty iso risti. Meillä oli vähän vajaa kaks tuntia aikaa pyöriä Manhattanilla, mutta jotenkin vahingossa kulutettiin siitä varmaan puolet NHL-storessa, missä oli söpö myyjä kaiken kivan lisäksi. Sieltä tarttu mukaan (valitettavasti ei myyjää) Bostonin t-paita, jonka takana on RASK ja #40. Sen jälkeen käytiin tsekkaan meidän tapaamispaikka (34th street & 5th avenue) ja kysyttiin sinne tietä pariinkin otteeseen, ihan vaan huviksemme. Oltiin koko aika menossa Tunan kanssa oikeaan suuntaan, mutta kaikki ihmiset oli niin mukavia ja ystävällisiä, että haluttiin vaan testata niitä. Etittiin Tunan kanssa läheltä jokin syömispaikka, ja päädyttiin Wendy’siin. Perus amerikkalainen ruokamesta, tilattiin medium kokoset juustoateriat, joten saatiin iso hampurilainen, isot ranskalaiset ja parin litran juoma. Jaksettiin niistä syödä ehkä noin neljäs osa, heitettiin loput roskiin ja kipitettiin linja-autolle. 

Perjantaina ei sitten tapahtunutkaan kummia, saksalainen kämppis herätti mun tuttuun ja turvalliseen tapaan taas noin tuntia ennen kun mun herätyskello olis soinut, mutta senhän se oli tehny joka aamu. Kymmenen aikaan saatiin lounaat messiin ruskeessa paperipussissa, hypättiin linja-autoihin ja suunnattiin kuka minnekin.

Mä lähdin mun kämppiksen ja yhden ruotsalaisen kanssa takasin Newarkin lentokentälle, jossa hetkemme säädettyä löydettiin oikea mesta. Ensimmäinen lento oli peruttu, toinen lähti 40 minuuttia myöhemmin. Meidän pakattiin koneeseen, sekin tapahtu myöhemmin kun piti. Istuttiin siellä hetki, kunnes kone lähti rullaamaan… ja palas takasin. Kapteeni kuulutti, että on ruuhkaa ja ollaan jonossa, menee ainakin 10 minuuttia. Lähdettiin siis taas hetken päästä rullailemaan, kunnes kapteeni kuulutti menevän ainakin 45 minuuttia. No, istuin siinä mukavasti kahden miehen keskellä, keiden kanssa juttelinkin aikani kuluksi. Toinen oli matkaamassa vaimonsa luokse Minnesotaan, toinen vanhempiensa luokse Arizonaan (johon kommentoin ”cool”, muttei se kuulemma ollu). Kaks muuta au pairia istu koneen etuosassa, myöskin erillään toisistaan. Ne myöhästy jatkolennoiltansa ja tiedossa oli monen tunnin odotus Minneapoliksen lentokentällä, joten niillä ei ollut suurta kiirettä. Mua lähinnä joka hetki enemmän ja enemmän hirvitti se hetki, kun pitäis kohdata host-perhe ja sanoa ”hi”. Kone lähti kuitenkin ennen kuin 45 minuuttia oli kulunu ja 3 tunnin lento menikin nopeasti nukkuessa.

Olin viimesiä jotka poistu koneesta, sillä oli pyydetty, että ne jotka jäi Minneapolikseen, voisin päästää jatkolennoille menijät ensin. Nielin siis vielä jännitykseni, päästin Arizona-pojan kipuamaan pois ikkunapaikalta ja jäin istumaan. poistuttuani koneesta kävelin parinsadan metrin matkan hakemaan laukkuja, enkä yhtään tiennyt missä näen host-perheen. Tuijotin monta minuuttia isoa taulua, jossa oli lennot ja linjastot, mihin laukut tulevat. En saanu siitä mitään järkevää irti, kun en löytänyt omaa konettani. No, lähdin kävelemään jotakin linjastoa kohti ja heti näinkin turkoosin matkalaukkuni pyörivän lähes yksin siellä! Juoksin sen kiinni ja aloin tunkemaan takkia sisään.. ja lähdin kävelemään pois. Kuulin jonkun huutavan nimeäni, käännyin ympäri ja näin host-isän sekä pari lasta. Nolona palasin takasin tietäen heidän nähneen mun koko pyörimis-show’n. Hetken päästä host-äiti ja vanhin tytöistäkin saapui paikalle, host-äiti antoi heti halauksen joka lähestulkoon rikkoi heti kaiken jään. Mentiin lentokentältä syömään Lucy’siin, joka oli oikein mukava paikka. Juttu luisti heti alusta asti ja tuntui kuin olisin tuntenut koko perheen jo pitkään! Hassua. Syömästä tultiin kotiin ja tytöt esitteli mulle heti kellarissa olevan huoneeni. Pihaan ajaessa host-isä painoi autosta nappia, jolloin autotallin ovi aukesi. Kävelin autotallin läpi sisään, ison akvaarion ohitse alakertaan. Rappuset alas, oman vessan ohitse, pienen kuntosalin ohitse, biljardipöydän ohitse, baarin ohitse sekä television, sohvan ja muutaman säkkituolin ohitse huoneeseeni. Huoneessani on iso sänky, ihanat lakanat sekä pari lipastoa ja pari kaappia. Täytin niistä tavaroita purkaessa ehkä kolme hyllyä. Sängyn päädyssä odotti korillinen ihorasvoja, pesuaineita sekä hajusteita.

Purkamisen jälkeen kävelin pihojen keskeltä parin talon päähän ”naapuriin” hostejen ystäville. Täällä talojen pihoja ei ole muurattu ja rajattu saman lailla kun Suomessa, joten on ihanan avaraa ja täältä kotoakin näkee vahtia, kun lapset leikkivät parin talon päässä. Perjantai meni chillaillessa ja hengaillessa.

Lauantaina oli high-schoolista valmistujaisjuhlat, siellä oli host-äidin perhe ja sukua, joten tuli kerralla muutama uusi kasvo ja nimi opeteltavaksi. Siellä kaikki meni todella mukavasti, ihmiset oli mukavia ja otti hyvin vastaan. Täällä on se ihana tapa, että joku muu aina esittelee mut, eikä mun tarvitse mennä itse esittelemään itseäni. Voin vaan hymyillä, kätellä ja sanoa ”nice to meet you too”. En mitään muuta inhoa niin paljoa, kuin itseni esittelemistä ihmisille (ja sen äiti tietää hyvin!). Lauantaina katseltiin elokuva yhdessä host-isän ja kahden vanhimman lapsen kanssa, kunnes mentiin nukkumaan.

Sunnuntaina mentiin aamupäivällä pariksi tunniksi host-isän vanhempien luokse, niiden pihassa on iso uima-allas ja monta rantatuolia. Sielläkin kaikki ihmiset ovat todella mukavia, heti toivotettiin tervetulleeksi ja kuulemma saan mennä sinne niin monta kertaa kun ikinä haluan. Ajoin host-äidin opastuksella sinne ja yksin takasin kotiin, tosin ohjeiden kanssa. Eksyin vain kerran, loppumatkasta, kun missasin yhden risteyksen. Kaikki näyttikin jotenkin niin samanlaiseta, meinasi paniikki itkukin heti iskeä! Mutta löysin kuitenkin kotiin (sain itse painaa sitä autossa olevaa nappia ja ajaa suoraan autotalliin), kävin nopeasti suihkussa ja puhuin Sonjan kanssa skypessä. Kaksi muuta au pairia tulivat hakemaan mut kotoa, brasilialainen L (ollut täällä nyt 6 vko) ja sveitsiläinen Tamara (ollut 4 vko). Mentiin syömään Irish bubiin ja kulutettiinkin siellä parisen tuntia. Sieltä tulin kotiin kymmenen aikaan, työt alkoivat maanantaina vasta 11:30 am.

Maanantaina annoin lapsille lounasta, jonka jälkeen lähdettiin uima-altaalle. Sieltä tultiin viiden aikoihin takaisin päivällisille, syötiin Mac & Cheese:iä! On muuten aika hyvää. Vanhin tyttö, J lähti kaverillensa yökylään, joten olin N:n ja 2,5 vuotiaan M:n kanssa kotosalla. N:n kanssa käytiin takaterassilla olevassa hot tubissa (poreallas jossa on kuumaa vettä), kun M halusi leikkiä vieressä. Sen jälkeen yökkärit päälle ja katseltiin elokuvaa, M nukahti sänkyynsä ja N syliini. Host-äiti tuli kotiin vähän yhdeksän jälkeen ja kantoi N:n sänkyynsä.

Tiistaina työskentelin 9-16, aamulla käytiin host-isän ja lasten kanssa avaamassa mulle pankkitili, sen jälkeen mentiin uima-altaalle ja syötiin siellä lounas. Työpäivän jälkeen menin sveitsiläisen Tamaran kanssa Targetiin shoppailemaan, mukaan tarttuikin kaikkea enemmän ja vähemmän tärkeää!

Keskiviikkona työaika oli 9-17, aamun lapset viettivät naapureiden kanssa leikkiessä ja mentiin altaalle 12-17. Illalla seitsemältä tuli LCC käymään meillä ja juteltiin hetki. Kaikki meni mukavasti ja LCC oli oikein mukava!

Torstai ja perjantai kuluivat aika samanlailla. Perjantaina kävin päivällä shoppailemassa yksinäni ja löysin liikaa ihania kauppoja. Pyörin Targetissa hetken, kaupassa jossa on paljon kaikkea ja kaikki on halpaa. Kävin myös isossa kenkäkaupassa, isossa vaatekaupassa ja todella isossa ruokakaupassa! Huhhuh. Perjantaina olin töissä 23:n asti ja yksin kotona lasten kanssa. Kymmenen aikaan iski hirveä ukkosmyrsky, piilouduttiin sohvan nurkkaan lasten kanssa ja epätoivoisesti yritin rauhoitella tyttöjä ja sanoa kaiken olevan hyvin. Hyvä etten itsekin tärissyt pelosta ja soittanut äidille, kun isot kirkkaat salamat löivät, ukkonen jyrähteli kovaa ja vettä tuli paljon. Tuokin kaikki oli isompaa kuin suomessa, mutta siinä vaiheessa kun talo ja ikkunat tärisivät parhaillaan 5 sekuntia putkeen, alkoi oikeasti pelottaa.

Lauantaina lähdettiin aamulla ajamaan hostien ystävien mökille Wisconsiin, kolmen tunnin ajomatkan päähän. Siellä oli myös meidän naapuriperhe sekä pari muuta perhettä. Kolme 15 vuotiasta tyttöä, kaksi 12 vuotiasta poikaa sekä kolme 7 vuotiasta tyttöä. Lapset pitivät siis aika hyvin toinen toisistaan huolta. Me nukuimme ”camperissa”, eli asuntovaunussa joka on koottuna hyvinkin pieni, mutta levitettynä siellä on neljä sänkyä, joista kaksi on king-size parisänkyjä sekä keittiö. Mökillä oli vesi sekä sähköt poikki perjantaisen myrskyn takia, joten mukana oli paljon (huom. paljon) isoja jääpusseja, vettä sekä kylmälaatikoita. Vessa vedettiin hakemalla järvestä ämpäriin vettä ja kaatamalla pönttöön. Iltaisin ja öisin oli täysin pimeää, joten ne keillä oli taskulamput pärjäsivät hyvin, muut kulkivat käsikopelolla. Oltiin siellä lauantaista tiistaihin ja maanantaina oli 4th July, eli itsenäisyyspäivä. Joka ilta nähtiin ilotulituksia ympäri järveä sekä oli tuli isossa nuotiossa, mutta pienessä kokossa… mikä se sitten onkaan. Päivisin veneiltiin: mentiin isoilla uimarenkailla veneen perässä noin 50 km/h vauhdilla (”tubing”), vesihiihdettiin sekä mentiin veneen perässä polvilaudalla (onpa noita vaikea suomentaa). Joka päivä tehtiin kaikkea useaan kertaan ja oli älyttömän kivaa! Lauantaina tipahdin renkaan päältä veteen kovassa vauhdissa lyöden rintani ja pääni veteen, joten kiropraktikko host-isä hieroi illalla mun niskaa ja naksautti pään molemmin puolin, se oli ehkä tuskaisinta ikinä! Maanantaina pojat olivat.. ”tubing” ja tipahtivat samaan aikaan renkaiden päältä, jolloin toinen köysi napsahti toisen pojan päähän kiskaisten nenän auki ja tehden muutaman haavan päähän. Ensin luultiin poikien nauravan, mutta ajettaessa vierelle huomattiin toisen pojan kasvojen olevan täysin veressä ja sen huutavan hysteerisesti. Kiskottiin poika veneeseen, kastoin pyyhkeen veteen ja tukin verenvuodon. Nyt harmittaa etten päässyt vuosi sitten ensihoitajaksi, se vois sittenkin sopia mulle paremmin kun hyvin!  Oikein mukavaa puuhaa! Poika sai itselleen pari hiertymää, mustan silmän ja haavan nenän viereen. Muilta harmeilta vältyttiinkin reissun aikana ja tänään päivällä palattiin takaisin kotiin. Ihana oma sänky!

Huomenna työt alkavat yhdeksän maissa ja hyvän ilman tullen suunnataan jälleen uima-altaalle, ellei jokin korjaaja ole tullut sinne juurikin silloin. Toivotaan ettei.

Mutta, tässä vähän enemmän ja vähemmän tärkeää tietoa tämän hetken menosta, tämä neiti alkaa nukkumaan.

Ps. host-isän sisko on töissä Minnesota Wildilla ja saan kuulemma ilmaislippuja Wildin peleihin sekä alakertaan näkemään sitä jotain Koivua.. ja suomalaisena vielä vähän erikoiskohtelua!

Hyvää yötä!

St. John's University

No johan on! Täällä sitä sitten ollaan, St. John’s Universityssä Long Islandilla. Tää on tällänen perus university, dinning hall haisee pissalta ja ruokana on ”ruokaa”. Istun omalla tietokoneella, syön Fazerin Panttereita ja puhun suomea Linan (tunnetaan myös nimellä Iina ja syö suklaapopcorneja sekä kiroilee), Johannan (lukee Ilta-Sanomien uutisia suomesta) ja Saaran (mihin se hävis..) kanssa. Nähtiin kauppareissulla kettu, peura, kani ja joutsenia. Ihanaa olla ulkomailla!

Tänään oli ensimmäinen koulupäivä, 8:15 – 18:30. Opittiin mm. DON’T SHAKE THE BABY ja kuinka monella eri tavalla voi sanoa urine (: pee, peepee, wee, weewee, wiz, tinkle, sissy, piss, #1) ja feces (: poo, poopoo, poop, poopy, doody, ca-ca, B.M., crap, shit, #2). Vissiin muuta en oppinut. Sain lahjaksi host-perheeltä New York city tour kierroksen, sinne mennään torstaina! Käydään kurkkaan mitä ne siellä kylillä osaa tehdä oikein, kun kerta niin tykätään. Perjantaina pitäis yksin lentää Newarkista Mineapolikseen, se ei hirveesti innosta.. Yksin lentää USA:ssa? Exciting.. Se perheen näkeminen vähän jännittää, en malttais odottaa että ensitapaaminen olis jo ohi ja elämä rutinoituis. Jotekin ei nyt olis mitään asiaa, mutta pitäs kai kirjottaa.. Huoh. Kello on 8:56 p.m. täällä ja vois mennä pian nukkumaan. Kämppiksenä on saksalainen tyttö, joka menee Wisconsiin asumaan. Mun sängyssä on 10 00 kovaa jousta jotka tuntuu myös sen paksun patjan läpi, joka kerta kun käännyn kuuluu ”ihhiih ininini ininää” (tai en mä tiedä mitä kieltä nää paikalliset sängyt puhuu). Nukuin kyllä yön hyvin, mutta ensin heräsin kun kämppis niisti kovaa, ainakin kaks minuuttia putkeen. Siitä tunnin päästä, just kun olin nukahtanu uudestaan, heräsin kun se kaiveli laukkujaan.. huoh. Luovutin. 

Mutta mä en nyt jaksais eristäytyä ja keksiä lisää sheissee jauhettavaks, jatkan ton Linan ärsyttämistä. Ciao! <3

Paniikki, osa 1

Päivä päivältä lähtö alkaa tuntua enemmän todelliselta. Tänään näin maailman ihaninta kummipoikaa ja sen perhettä Forssassa, lähtiessä iski paniikki, että ei kai tämä ole viimeinen näkemiskerta ennen lähtöä! Mutta on siihen vielä 10 viikkoa aikaa, joten ei voi eikä saa olla. En kestä edes ajatella millaisia ne hyväiset Suomessa tulee olemaan. Ja uuden sveitsiläisen au pair kaverin kanssa juurikin juteltiin, kuinka kamala hetki mahtaa olla, kun pitäisi host-perheelle ja lapsille sanoa ”hi” silloin kun ne näkevät ensi kertaa? Ei pysty. En uskalla edes ajatella!

Muutan 20.6. St. Pauliin, Minnesotaan. Tämä sveitsiläinen T tulee samoille hoodeille ja esittelikin jo vieressä olevan shopping mallin (19 min kodistani sinne autolla), joka on USA:n suurin (http://www.mallofamerica.com/home/ tervetuloa kylään enemmän ja vähemmän rakkaat ihmiset, esittelen sen teille!). Sitä odotellessa! Suomalaisen au pairin J:n kanssa taas mietitään onko 10 viikkoa pitkä vai lyhyt aika, kun samana päivänä olisi molempien tarkoitus lentää Suomesta ja aloittaa opinnot New Yorkissa. Onneksi ei yksin tarvitse lentokentällä eikä koneessa pihistä tuskissaan, kun on edes jotain turvaa. Todella toivon, että saadaan lentokoneessa vierekkäiset istumapaikat! J:llä on kaikki asiat hyvin hallussa ja hoidettu viisumista kissanharjaamiseen asti, mulla taas pieni paniikki kukkii aina hetkellisesti, kunnes saan sen sullottua piiloon. Voisiko joku käydä mun puolesta töissä, hoitaa viisumin kuntoon, käydä autokoulun 2. vaiheen ja hankkia englanninkielisen terveystodistuksen sekä rikosrekisteriotteen? Olimme jopa rakkaan ystäväni Sonjan kanssa suunnitelleet tyylikkäitä asuja vapuksi, kunnes sain työvuorolistan ja olenpa tietenkin töissä! No, eiköhän siellä pärjää muutaman tunnin levollakin, ihan vain että saan Suomessa olemisesta viimeisetkin rippeet irti. Eiköhän meidät voi pongata poliisina ja rosvona jostain päin Tamperetta jossain vaiheessa, ainakin Sonjan olohuoneesta peilin edestä.

Host-vanhempani ovat noin 30 vuotiaita, isä kiropraktikko ja äiti myyjä. Lapset ovat 7 vuotias tyttö J, 4 vuotias tyttö N ja 2 vuotias poika M. Suloisia kaikki! Koti on lähes St. Paulin keskustassa, iso omakotitalo missä huoneeni on kellarikerroksessa oman vessan kanssa ja muut nukkuvat kolmannessa kerroksessa. Oma auto käytössä, uima-allasta ei ole, mutta lähes naapurissa asuu isovanhemmat joilla on allas. Nyt jo siellä on noin +20 C’astetta lämmintä ja tytöt aloittaneet pyöräilyn! Työpäiväni ovat noin klo 9 – 16, tietenkin joustaen. J on päivät koulussa, joten eniten temppuilen kahden nuorimman kanssa ja illat ovat vapaita. Samoin viikonloput, jolloin kuulemma järjestetään paljon grillijuhlia naapureiden kesken ja käydään retkillä.

Samalla on ihana lähteä sinne, mutta samalla todella pelottava ajatus. Nyt kymmenen viikkoa kuulostaa pitkältä, mutta aivan kohta olen menossa kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää ja tärisen pelosta! Sitä enemmän ja vähemmän innolla odottaen, hyvää kevättä! Ihana aurinko <3 
 

MITA?

Miksi jotain asiaa pitää haluta niin paljon, että sen menee toteuttamaan? Sitten kun se pitäisi toteuttaa, sitä ei todellakaan enää halua! Niinpä niin, tässä sitä ollaan. 

Lähtöpäivä elämääkin suurempaan seikkailuun on varmistunut, kuin myös huojennuttava paluupäivä. Niin paljon näin vaivaa saadakseni tämän onnistumaan, ja nyt tekisi mieli sitoa itseni sänkyyn ja todellakaan lähteä mihinkään! Kaikki olisi niin paljon helpompaa, kun jäisi kotiin tiskaamaan ja saamaan viikkorahaa (tosin sekin lopetettiin jo useampi vuosi sitten). 

Valitettavasti ei ylpeys eikä tahdonvoima anna periksi, joten tässä sitä vieläkin ollaan. Viikot vähenevät, lähtö lähestyy ja tehtävät lisääntyy. Paniikkisähköposti on lähetetty tulevaan host-perheeseen Minnesotaan ja sieltä on saatu liiankin rauhallinen vastaus, joten eipä tässä kai muuta voi kuin alkaa valmistelemaan. Tänään olen onnistunut hoitamaan asioita piilolinssien tilaamisesta viisumikaavakkeen täyttämiseen (älkää ikinä lähtekö USA:n pidemmäksi aikaa, hirveää hommaa), sekä tyhjentänyt autoni tankin Ylöjärven keskustassa, missä auto sammuneena valunut pätkä kerrallaan huoltoasemalle (en myöskään suosittele tuota vaihtoehtoa). Luulin säästäväni rahaa, jos en tankkaisi… eipä näyttänyt säästyvän. Harmi.

Olen lukenut  au pair toimistolta saamiani perehdytyskirjoja useamman yön putkeen yötöitä tehdessä ja niihin taidan tämänkin päivän lopettaa.

Ensimmäinen turha teksti on nyt julkaistu, loistavaa!