Yes sir.

Joo.

Viikon parhaat palat:

mulla on ääretön määrä tekstiviestejä.

Harry Potter oli hyvä ja elokuvasalissa oli 4 ihmistä mun lisäksi.

Bad Teatcher oli älyttömän hyvä!

puhuin iskän, Viljamin, Sonjan ja Iinan kanssa.

ja.... siinäpä se.

Ok.


Kuinka uskomattoman äärettömän ihanan mahtavaa olis, jos saisin laskeutua Hki-Vantaa lentokentälle, mennä iskän kyydissä kotiin, astua kynnyksen yli, pussata kaikkia sisaruksia ja halata äitiä. Maata olohuoneen sohvalla, olla turvassa. Olla kotona. Kotona.

"se on oikeesti ihan uskomatonta!!! en tosiaan tiedä mitä tapahtu. jos oisit jätkä, vannoisin sen olleen rakkautta ensisilmäyksellä (tai viidennellä..kymmenennellä)."


Tää on yks niistä syistä miks mulla on sua ikävä. <3

Kapu, tervetuloo :)
Lähettänyt Iina klo 21.04

Live your dream.

Ihan uskomatonta.

Miten mä voin nauttia omasta, lähes täydellisestä perheestäni silloin, kun kolme muuta mun kanssa tänne samaan aikaan tullutta suomalaista au pairia on ongelmissa? Yhden perhe menetti todella läheisen ihmisen ja kaks muuta on rematchissa (eli etsii uutta perhettä). Toinen etsii perhettä, koska ei tule toimeen äidin kanssa ja se työskentelee kotona (mikä olisi hyvin ärsyttävää) vaikeuttaen itse au pairin työtä. Toinen, koska se äiti on hullu. 

Pelaamatta ei voita, etsimättä ei löydä ja tippumatta ei voi nousta.

 

Mulla on täällä siis kaikki aivan liiankin hyvin, tänään ostin turkoosin seinäkellon ja samaa sävyä valokuvakehykset, johon voin laittaa kuvia (luonnollisesti). Pyöräilin yli kaks tuntia ja sain elämäni ensimmäisen aivojäätymisen. 90 % työajasta ollaan oltu lasten kanssa grammyn uima-altaalla. Grammy sano mulle, että niiden pitää adoptoida mut vuoden päästä, jotten lähde pois. Eilen illalla katteltiin elokuvaa ja keskimmäinen tyttö nukahti mun syliin, mietin miten mä pystyn jättämään sen ja muut tänne vuoden päästä! Kun kotoa lähti, tiesin tulevani takaisin. Mutta tulenko enää koskaan tänne takasin? Tänään sitten sama tyttö istui mun sylissä, lauloin sille suomeksi ja se sano ettei ymmärtänyt mitään. Selitin sen olevan eri kieli, eikä sitä voi ymmärtää ellei opiskele. Hetken oli hiljaista, kunnes se kysyi milloin lähden takaisin sinne, missä mun oma perhe ja omat sisarukset on. Olin tyytyväinen, että N istui mun sylissä kasvot kainalossa eikä pystynyt näkemään ilmettäni. Yritin pidätellä itkua, joka aina tykkää puskea läpi kaikissa tilanteissa. Kerroin sille, että olen täällä vielä 11 kertaa saman verran kuin olen nyt ollut. Ja tajusin kuinka l-y-h-y-t aika se on?! Ei ole todellista. Miksi elämän pitää juosta, eikö aika voisi edes hetkeksi pysähtyä?

Tahdon elää
Niin, etten vanhana mä joudu katumaan
Tahdon elää
Löytää sateenkaaren päästä satumaan
Tahdon tanssia ja laulaa
Tahdon itkeä ja nauraa
Tahdon elää, tahdon elää.

 Somebody ate some spaghetti.

Tunaa lainaten, ikävöin:

• vanhempia, isovanhempia
• sisaruksia
• kavereita
• Sonjaa
• Tunaa
• mun kenkiä
• Aamulehteä
• youghurttia
• salmiakkia

Toisin sanoen, mulla ei ole ikävä kuin kavereita ja sisaruksia! Mutta kotiin en olisi vielä valmis palaamaan.

Sitähän tykätään sanoa, että täällä kaikki on niin kuin elokuvissa. Koin sen itsekin! Olin siellä Wildin hallissa katselemassa tulokkaiden peliä ja katselin erätauolla screeniä. Elokuvissahan kaikissa peleissä ihmisiä aina kuvataan sinne screenille, joten niin tehtiin myös täällä. Niitä ihmisiä oli hauska kattella, kunnes yhtäkkiä mua kuvattiin sinne. Olin tuijotellu sitä jo pidemmän aikaa, sormet suussa, suu auki ja kuola valuten.. Voi morjes. Näin kuinka ruma olin siinä kuvassa, joten jäädyin, katoin alas ja leikin niinkun en olis nähnyt koko juttua. MÄ NIIN MOKASIN TÄN! Scheiße.

Mutta aika alkaa nukkumaan. Nam. <3

Rakastan teitä. Hyvää yötä.

PS. On hyvin epämiellyttävän miellyttävän kivuliasta asua kiropraktikon kanssa saman katon alla.
 

Takaisku, osa 1.

Yeah, ensimmäinen takaisku koettu ja voittajana kohti seuraavaa!

Viikonloppu sujui mukavasti, perjantaina työskentelin 9-12 ja 16-23. Neljältä käytiin kahden nuorimman host-lapsen ja sveitsiläisen au pair Tamaran kanssa jäätelöllä, sen jälkeen haettiin vanhin kaveriltansa ja mentiin kotiin. Host-vanhemmat olivat suurimman osan ajasta kotona, joku mies oli rankentamassa alkuun mun suihkua (jes). Vanhemmat lähti pariks tunniks ulos syömään kahdestaan, sillä aikaa tein päivällisen kotona, syötiin lasten kanssa ja katteltiin elokuvaa. Aika pian hostit tulikin takasin ja katteltiin joku todella outo (mutta hyvä) elokuva host-isän kanssa, se vaan nukahti puolessa välissä.

Lauantaina ajoin kymmenen aikaan grammylle, josta aunt-R:n kanssa lähdettiin kattomaan MN Wildiin värjättyjen pelaajien peliä. Se meni aika mukavasti, Granlund ei saanut mitään aikaiseksi, muuta kun vasta rankkareissa. Silloin selostaja huusi ”MIKAEL GRANLUND, FROOOM FIIIINLAAAND”. Ja koko halli sekosi. MG meni vielä tekemään siitä maalin, jolloin ihmiset heittivät katsomossa voltteja. Millä järjellä?! Aika nättiä jälkeä on Koivu saanut täällä aikaiseksi ja joka toisella oli Koivun pelipaita päällä. Pelin jälkeen puolet joukkueesta tuli jakamaan nimmareita ja mentiin sinne R:n kanssa. Ei ne mua muuten niinkään kiinnostanut, mutta halusin yrittää saada pikkuveljelle Granlundin nimmarin. Se ei kuitenkaan ollut siellä ja muut jätkät sano sen olevan huomenna sunnuntaina. Kävelin kuitenkin sen pöydän läpi ottaen kaikilta nimmarit mun hyvin taitellun ja rullatun paperin kanssa, joka herätti mukavasti huomiota. Pelin jälkeen palattiin grammyn talolle, moikkasin altaalla olevia hosteja ja suuntasin autolla kohti Woodburya hakemaan sveitsiläisen Tamaran kyytiin. Tamaran kanssa vietettiin 6 tuntia shoppaillen ja koko ajan kävellen Mall of Americalla. Palattiin sieltä ilta kahdeksan aikaan, jolloin mentiin meksikolaisen Ariadnan ja brazialaisen Lillyn kanssa syömään Woodburyyn. Siellä meni ihan mukavasti, jonka jälkeen heitin tytöt kotiin ja tulin itsekin.

  REALLY?

MINNESOTA WILDIN KOTIHALLI, en malta odottaa kauden alkamista!

  Jälleen seminopee pyörähdys kenkäkaupassa.

Sunnuntaina oli tarkoitus olla au pair meeting eläintarhassa, mutta se peruutettiin helteen takia. Suuntasin siis katsomaan toistakin MG:n peliä St. Pauliin. Löysin jopa hallille kertaakaan eksymättä! Pelin jälkeen taas nimmarikierros, jonossa edellä oleva mies oli ostanut Suomen maajoukkueen pelipaidan Granlundin nimi selässä ja maksanut siitä 190$ . . . Vähän ennen pelaajien pöytää se kysyi tiedänkö kuka pelaajista on Granlund ja päästi meidät edelle, jotta kertoisin sitten. Vähän ennen MG:tä osoitin kuka on Granlund ja mies MG:n paidalla oli hyvin innoissaan. Granlundin kohdalla aloin puhua sille suomea, joka ehkä hieman yllättyi. Sain pikkuveljelle omistuskirjoituksella nimmarin, vaikkakin omistuskirjoitukset sekä kuvat oli kiellettyjä. Juttelin muidenkin pelaajien kanssa jonon seistessä ja olin hyvinkin hauskaa. Hallilta suuntasin taas grammyn altaalle, siellä oli isoisän 65 vuotis-synttärit. Siellä oli parikymmentä ihmistä, keski-ikä 50 vuotta ja pääharrastuksena golf. Juhlissa oli ihan mukavaa, mutta yksinkertaisesti ei mitään tekemistä. Juttelin sillon tällön ihmisten kanssa ja välillä pulahdin altaaseen, mutta silti tuli jotenkin ulkopuolinen olo. Rupesin kelailemaan asioita, ja tajusin viimeksi nauraneeni oikeasti kunnolla jäähallissa niiden kiekkoilijoiden kanssa viikonloppuna, sitä ennen training schoolissa Tunan kanssa! Eli kolme viikkoa sitten! Ja kun vertaa mitä mun elämä oli Suomessa Sonjan ja kumppaneiden kanssa, on muutos aika suuri. Siellä se oli pelkkää naurua ja tyhmänä olemista, extemporee reissujen tekemisiä Helsinkiin, Jyväskylään ja muihin kyliin sekä koko ajan uusiin ihmisiin tutustumista. Rupesi ahdistamaan, kun tajusin, ettei täällä ole yhtään sellaista ystävää, joka saisi mut unohtamaan kaiken muun ja olemaan pelkästään minä. Enkä selviä vuotta pelkästään nauramalla Sonjan kanssa Skypessä (tosin sekään ei onnistunut tänään) tai muiden kanssa FB:ssa. Muitten auppareiden kanssa on ihan jees, mutta ei mitään verrattuna siihen mitä oikeastin olen (anteeks, jos jostain syystä päätätte kääntää tätä google kääntäjällä). Joten, iski hirveä ahdistus saada kavereita! Se ahdistus kasvo ja kasvo, kunnes päätin karata kotiin. Laitoin host-äidille viestin, että oli pakko päästä pois enkä pystynyt puhumaan, etten romahda kaikkien niiden vieraiden edessä. Kotona vaihdoin vaatteet ja hyppäsin pyörän selkään. Pyöräilin kaks tuntia, tapoin itseni ihan täysin. Ensimmäisen kerran tänne tulon jälkeen urheilin kaikki mahdolliset voimat pois kropasta ja voi pojat se tuntui hyvältä! Meinasi kyllä happi loppua kirjaimellisesti kesken, kun kosteusprosentti oli yli 80, lämpöä 40 celsiusta ja tunnin satoi vettä. Palasin märkänä kotiin yhdeksän aikaan, jolloin muutkin oli jo palannut. Vein pyörän autotalliin ja hiivin sisälle, hävetti enemmän kun paljon. Host-isä istui olohuoneessa ja sanoi olleensa huolissaan, tuli halaamaan ja sanoi aavistaneensa eilen illalla ja tänään päivällä tämän tapahtuvan. Host-isä on itse matkustellut paljon ja nuorena lähtenyt vaihtoon useammaksi kuukaudeksi johonkin maahan (en yhtään muista mihin), joten ymmärtää täysin miltä se tuntuu. Sanoi huomanneensa tylsistymiseni jo eilen siitä, kuinka nauroin kertoessani mitä oltiin puhuttu hallilla, kuinka mulla ei taaskaan ollu erityisen hauskaa muiden auppareiden kanssa ja tänään mun nopeasti kasvaneesta kuumeesta päästä jäälle (ISKÄ) sekä aneemisuudesta. Ja sehän sai mut itkemään vielä lisää. Kivaa! Silloin host-äitikin tuli alakertaan ja halaamaan. Puhuttiin hetki asioista ja hostit lupasi tutustuttaa mut joihinkin jänniin ihmisiin täällä, jotka voisivat näyttää vähän kaupunkia lisää. Olen host-äitini kanssa vähän samanlainen, että välillä juttu luistaa paremmin poikien kuin tyttöjen kanssa, joten molemmat ymmärsivät sen paremmin kuin hyvin ja lupasivat korjata asian (sori äiti)!

Nyt luotan entistä enemmän host-vanhempiini, ne on ehkä parhaat hostit maan päällä!

Joten loppu hyvin, kaikki hyvin, for now. Nyt vihdoinkin alkaa tyhmien ihmisten metsästys.

Tiivistelmä

BABAM!

Oon nyt ollu USAssa 16 päivää ja päivittänyt tätä blogia kerran, aika laimeeta. Joten nyt on aika hypätä takaisin purjeisiin! Tiivistän tämän hetken olon ja sen jälkeen alan kirjoittamaan: hyttysen puremat kutisee ja pahasti.

Ensimmäiset viisi päivää vietettiin tosiaan St. John’s Universityssä, Long Islandilla 74 muun au pairin kanssa. Meistä 71 oli tyttöjä ja 4 poikia… Tossa tilanteessa olisin toivonu olevani poika. Opiskeltiin tiistai ja keskiviikko n klo 8-19 ja torstaina 8-12, jonka jälkeen oli New York city tour, ihan jees mesta. Sellanen semi iso. Ja Top of the rock oli ihan semi korkee rakennus ja jos saisin Tunalta niitä kuvia, voisin laittaa kuvia mun ”melkein tipuin” hetkestä. Esin mentiin bussilla nykin keskustassa (tunnetaan myös nimellä manhattan) pari tuntia, käytiin laivalla tsekkaan vapaudenpatsas ja kivuttiin hissillä pilvenpiirtäjän katolle. Kuviteltiin Iina Tuna Linan kanssa olevamme keskellä tulta, savua ja paniikkia, kun mentiin bussilla World Trade Centerin raunioiden ohi. Siihen kuulemma oltiin rakentamassa jotakin muistorakennusta tilalle ja yhden seinän päädyssä oli raunioituneista rakennus-mistälie-rautatolpista tehty iso risti. Meillä oli vähän vajaa kaks tuntia aikaa pyöriä Manhattanilla, mutta jotenkin vahingossa kulutettiin siitä varmaan puolet NHL-storessa, missä oli söpö myyjä kaiken kivan lisäksi. Sieltä tarttu mukaan (valitettavasti ei myyjää) Bostonin t-paita, jonka takana on RASK ja #40. Sen jälkeen käytiin tsekkaan meidän tapaamispaikka (34th street & 5th avenue) ja kysyttiin sinne tietä pariinkin otteeseen, ihan vaan huviksemme. Oltiin koko aika menossa Tunan kanssa oikeaan suuntaan, mutta kaikki ihmiset oli niin mukavia ja ystävällisiä, että haluttiin vaan testata niitä. Etittiin Tunan kanssa läheltä jokin syömispaikka, ja päädyttiin Wendy’siin. Perus amerikkalainen ruokamesta, tilattiin medium kokoset juustoateriat, joten saatiin iso hampurilainen, isot ranskalaiset ja parin litran juoma. Jaksettiin niistä syödä ehkä noin neljäs osa, heitettiin loput roskiin ja kipitettiin linja-autolle. 

Perjantaina ei sitten tapahtunutkaan kummia, saksalainen kämppis herätti mun tuttuun ja turvalliseen tapaan taas noin tuntia ennen kun mun herätyskello olis soinut, mutta senhän se oli tehny joka aamu. Kymmenen aikaan saatiin lounaat messiin ruskeessa paperipussissa, hypättiin linja-autoihin ja suunnattiin kuka minnekin.

Mä lähdin mun kämppiksen ja yhden ruotsalaisen kanssa takasin Newarkin lentokentälle, jossa hetkemme säädettyä löydettiin oikea mesta. Ensimmäinen lento oli peruttu, toinen lähti 40 minuuttia myöhemmin. Meidän pakattiin koneeseen, sekin tapahtu myöhemmin kun piti. Istuttiin siellä hetki, kunnes kone lähti rullaamaan… ja palas takasin. Kapteeni kuulutti, että on ruuhkaa ja ollaan jonossa, menee ainakin 10 minuuttia. Lähdettiin siis taas hetken päästä rullailemaan, kunnes kapteeni kuulutti menevän ainakin 45 minuuttia. No, istuin siinä mukavasti kahden miehen keskellä, keiden kanssa juttelinkin aikani kuluksi. Toinen oli matkaamassa vaimonsa luokse Minnesotaan, toinen vanhempiensa luokse Arizonaan (johon kommentoin ”cool”, muttei se kuulemma ollu). Kaks muuta au pairia istu koneen etuosassa, myöskin erillään toisistaan. Ne myöhästy jatkolennoiltansa ja tiedossa oli monen tunnin odotus Minneapoliksen lentokentällä, joten niillä ei ollut suurta kiirettä. Mua lähinnä joka hetki enemmän ja enemmän hirvitti se hetki, kun pitäis kohdata host-perhe ja sanoa ”hi”. Kone lähti kuitenkin ennen kuin 45 minuuttia oli kulunu ja 3 tunnin lento menikin nopeasti nukkuessa.

Olin viimesiä jotka poistu koneesta, sillä oli pyydetty, että ne jotka jäi Minneapolikseen, voisin päästää jatkolennoille menijät ensin. Nielin siis vielä jännitykseni, päästin Arizona-pojan kipuamaan pois ikkunapaikalta ja jäin istumaan. poistuttuani koneesta kävelin parinsadan metrin matkan hakemaan laukkuja, enkä yhtään tiennyt missä näen host-perheen. Tuijotin monta minuuttia isoa taulua, jossa oli lennot ja linjastot, mihin laukut tulevat. En saanu siitä mitään järkevää irti, kun en löytänyt omaa konettani. No, lähdin kävelemään jotakin linjastoa kohti ja heti näinkin turkoosin matkalaukkuni pyörivän lähes yksin siellä! Juoksin sen kiinni ja aloin tunkemaan takkia sisään.. ja lähdin kävelemään pois. Kuulin jonkun huutavan nimeäni, käännyin ympäri ja näin host-isän sekä pari lasta. Nolona palasin takasin tietäen heidän nähneen mun koko pyörimis-show’n. Hetken päästä host-äiti ja vanhin tytöistäkin saapui paikalle, host-äiti antoi heti halauksen joka lähestulkoon rikkoi heti kaiken jään. Mentiin lentokentältä syömään Lucy’siin, joka oli oikein mukava paikka. Juttu luisti heti alusta asti ja tuntui kuin olisin tuntenut koko perheen jo pitkään! Hassua. Syömästä tultiin kotiin ja tytöt esitteli mulle heti kellarissa olevan huoneeni. Pihaan ajaessa host-isä painoi autosta nappia, jolloin autotallin ovi aukesi. Kävelin autotallin läpi sisään, ison akvaarion ohitse alakertaan. Rappuset alas, oman vessan ohitse, pienen kuntosalin ohitse, biljardipöydän ohitse, baarin ohitse sekä television, sohvan ja muutaman säkkituolin ohitse huoneeseeni. Huoneessani on iso sänky, ihanat lakanat sekä pari lipastoa ja pari kaappia. Täytin niistä tavaroita purkaessa ehkä kolme hyllyä. Sängyn päädyssä odotti korillinen ihorasvoja, pesuaineita sekä hajusteita.

Purkamisen jälkeen kävelin pihojen keskeltä parin talon päähän ”naapuriin” hostejen ystäville. Täällä talojen pihoja ei ole muurattu ja rajattu saman lailla kun Suomessa, joten on ihanan avaraa ja täältä kotoakin näkee vahtia, kun lapset leikkivät parin talon päässä. Perjantai meni chillaillessa ja hengaillessa.

Lauantaina oli high-schoolista valmistujaisjuhlat, siellä oli host-äidin perhe ja sukua, joten tuli kerralla muutama uusi kasvo ja nimi opeteltavaksi. Siellä kaikki meni todella mukavasti, ihmiset oli mukavia ja otti hyvin vastaan. Täällä on se ihana tapa, että joku muu aina esittelee mut, eikä mun tarvitse mennä itse esittelemään itseäni. Voin vaan hymyillä, kätellä ja sanoa ”nice to meet you too”. En mitään muuta inhoa niin paljoa, kuin itseni esittelemistä ihmisille (ja sen äiti tietää hyvin!). Lauantaina katseltiin elokuva yhdessä host-isän ja kahden vanhimman lapsen kanssa, kunnes mentiin nukkumaan.

Sunnuntaina mentiin aamupäivällä pariksi tunniksi host-isän vanhempien luokse, niiden pihassa on iso uima-allas ja monta rantatuolia. Sielläkin kaikki ihmiset ovat todella mukavia, heti toivotettiin tervetulleeksi ja kuulemma saan mennä sinne niin monta kertaa kun ikinä haluan. Ajoin host-äidin opastuksella sinne ja yksin takasin kotiin, tosin ohjeiden kanssa. Eksyin vain kerran, loppumatkasta, kun missasin yhden risteyksen. Kaikki näyttikin jotenkin niin samanlaiseta, meinasi paniikki itkukin heti iskeä! Mutta löysin kuitenkin kotiin (sain itse painaa sitä autossa olevaa nappia ja ajaa suoraan autotalliin), kävin nopeasti suihkussa ja puhuin Sonjan kanssa skypessä. Kaksi muuta au pairia tulivat hakemaan mut kotoa, brasilialainen L (ollut täällä nyt 6 vko) ja sveitsiläinen Tamara (ollut 4 vko). Mentiin syömään Irish bubiin ja kulutettiinkin siellä parisen tuntia. Sieltä tulin kotiin kymmenen aikaan, työt alkoivat maanantaina vasta 11:30 am.

Maanantaina annoin lapsille lounasta, jonka jälkeen lähdettiin uima-altaalle. Sieltä tultiin viiden aikoihin takaisin päivällisille, syötiin Mac & Cheese:iä! On muuten aika hyvää. Vanhin tyttö, J lähti kaverillensa yökylään, joten olin N:n ja 2,5 vuotiaan M:n kanssa kotosalla. N:n kanssa käytiin takaterassilla olevassa hot tubissa (poreallas jossa on kuumaa vettä), kun M halusi leikkiä vieressä. Sen jälkeen yökkärit päälle ja katseltiin elokuvaa, M nukahti sänkyynsä ja N syliini. Host-äiti tuli kotiin vähän yhdeksän jälkeen ja kantoi N:n sänkyynsä.

Tiistaina työskentelin 9-16, aamulla käytiin host-isän ja lasten kanssa avaamassa mulle pankkitili, sen jälkeen mentiin uima-altaalle ja syötiin siellä lounas. Työpäivän jälkeen menin sveitsiläisen Tamaran kanssa Targetiin shoppailemaan, mukaan tarttuikin kaikkea enemmän ja vähemmän tärkeää!

Keskiviikkona työaika oli 9-17, aamun lapset viettivät naapureiden kanssa leikkiessä ja mentiin altaalle 12-17. Illalla seitsemältä tuli LCC käymään meillä ja juteltiin hetki. Kaikki meni mukavasti ja LCC oli oikein mukava!

Torstai ja perjantai kuluivat aika samanlailla. Perjantaina kävin päivällä shoppailemassa yksinäni ja löysin liikaa ihania kauppoja. Pyörin Targetissa hetken, kaupassa jossa on paljon kaikkea ja kaikki on halpaa. Kävin myös isossa kenkäkaupassa, isossa vaatekaupassa ja todella isossa ruokakaupassa! Huhhuh. Perjantaina olin töissä 23:n asti ja yksin kotona lasten kanssa. Kymmenen aikaan iski hirveä ukkosmyrsky, piilouduttiin sohvan nurkkaan lasten kanssa ja epätoivoisesti yritin rauhoitella tyttöjä ja sanoa kaiken olevan hyvin. Hyvä etten itsekin tärissyt pelosta ja soittanut äidille, kun isot kirkkaat salamat löivät, ukkonen jyrähteli kovaa ja vettä tuli paljon. Tuokin kaikki oli isompaa kuin suomessa, mutta siinä vaiheessa kun talo ja ikkunat tärisivät parhaillaan 5 sekuntia putkeen, alkoi oikeasti pelottaa.

Lauantaina lähdettiin aamulla ajamaan hostien ystävien mökille Wisconsiin, kolmen tunnin ajomatkan päähän. Siellä oli myös meidän naapuriperhe sekä pari muuta perhettä. Kolme 15 vuotiasta tyttöä, kaksi 12 vuotiasta poikaa sekä kolme 7 vuotiasta tyttöä. Lapset pitivät siis aika hyvin toinen toisistaan huolta. Me nukuimme ”camperissa”, eli asuntovaunussa joka on koottuna hyvinkin pieni, mutta levitettynä siellä on neljä sänkyä, joista kaksi on king-size parisänkyjä sekä keittiö. Mökillä oli vesi sekä sähköt poikki perjantaisen myrskyn takia, joten mukana oli paljon (huom. paljon) isoja jääpusseja, vettä sekä kylmälaatikoita. Vessa vedettiin hakemalla järvestä ämpäriin vettä ja kaatamalla pönttöön. Iltaisin ja öisin oli täysin pimeää, joten ne keillä oli taskulamput pärjäsivät hyvin, muut kulkivat käsikopelolla. Oltiin siellä lauantaista tiistaihin ja maanantaina oli 4th July, eli itsenäisyyspäivä. Joka ilta nähtiin ilotulituksia ympäri järveä sekä oli tuli isossa nuotiossa, mutta pienessä kokossa… mikä se sitten onkaan. Päivisin veneiltiin: mentiin isoilla uimarenkailla veneen perässä noin 50 km/h vauhdilla (”tubing”), vesihiihdettiin sekä mentiin veneen perässä polvilaudalla (onpa noita vaikea suomentaa). Joka päivä tehtiin kaikkea useaan kertaan ja oli älyttömän kivaa! Lauantaina tipahdin renkaan päältä veteen kovassa vauhdissa lyöden rintani ja pääni veteen, joten kiropraktikko host-isä hieroi illalla mun niskaa ja naksautti pään molemmin puolin, se oli ehkä tuskaisinta ikinä! Maanantaina pojat olivat.. ”tubing” ja tipahtivat samaan aikaan renkaiden päältä, jolloin toinen köysi napsahti toisen pojan päähän kiskaisten nenän auki ja tehden muutaman haavan päähän. Ensin luultiin poikien nauravan, mutta ajettaessa vierelle huomattiin toisen pojan kasvojen olevan täysin veressä ja sen huutavan hysteerisesti. Kiskottiin poika veneeseen, kastoin pyyhkeen veteen ja tukin verenvuodon. Nyt harmittaa etten päässyt vuosi sitten ensihoitajaksi, se vois sittenkin sopia mulle paremmin kun hyvin!  Oikein mukavaa puuhaa! Poika sai itselleen pari hiertymää, mustan silmän ja haavan nenän viereen. Muilta harmeilta vältyttiinkin reissun aikana ja tänään päivällä palattiin takaisin kotiin. Ihana oma sänky!

Huomenna työt alkavat yhdeksän maissa ja hyvän ilman tullen suunnataan jälleen uima-altaalle, ellei jokin korjaaja ole tullut sinne juurikin silloin. Toivotaan ettei.

Mutta, tässä vähän enemmän ja vähemmän tärkeää tietoa tämän hetken menosta, tämä neiti alkaa nukkumaan.

Ps. host-isän sisko on töissä Minnesota Wildilla ja saan kuulemma ilmaislippuja Wildin peleihin sekä alakertaan näkemään sitä jotain Koivua.. ja suomalaisena vielä vähän erikoiskohtelua!

Hyvää yötä!