Moimoi

Noni… olisko nyt taas aika kirjoittaa jotakin for real.

Täällähän on kaikki aivan loistavasti. Piste. Period.

Ainoat miinukset tällä hetkellä ovat kesäkengistä tulleet kuusi rakkoa jaloissa, eilen oven väliin jäänyt sormi josta on iho vähän rikki, kahdessa kuukaudessa tulleet lisäkilot (jotka uskon poistuvan jahka elämä palautuu raiteilleen), vielä vähän päälle hakkaava kulttuurishokki, tieto kesän loppumisesta sekä ikävä rakkaita Suomessa.

Hyviä asioita on huomattavasti enemmän, mm. ihanat host-lapset, joiden kanssa työn teko on nykyään jopa hauskaa, tiistainen loistava Katy Perryn konsertti, tieto kolmesta tunnin ajomatkan sisällä asuvasta suomalaisesta, joista yksi on aivan loistava, ensi lauantaina oleva skydive (lentokoneesta hyppääminen ammattilainen reppuselässä), kaveripiirin kasvaminen, vielä jaksaa olla pari kertaa viikossa +30 astetta, jolloin auto kohti isovanhempien uima-allasta, reilun kuukauden päästä alkava NHL-kausi sekä viimeisimpänä, mutta parhaimpana STV:n tänne tuleminen syyskuun 19. <3 Jolloin lennetäänkin kolmeksi yöksi Las Vegasiin.

Mutta muutamasta asiasta voisin kirjoittaa tarkemmin.. nyt kun istun takaterassilla, ulkoradio soi, lämmitä täydelliset +25 astetta. Ja työt alkaa tunnin päästä. Nyt tosin host-isä tuli syömään ja juttelemaan niitä näitä tohon viereen, häiritsevää. Yritän kuitenkin saada jotain tänne väsättyä:

– Kulttuurishokki, alkoi noin kuukausi sitten ja kesti pari viikkoa. Ikävästi tuntui, että kaikki kaatui päälle, kotona asiat olisi paremmin ja kuinka elämä ei kulje täällä. Tuntui, että jokainen Amerikkalainen on tyhmä ja kaksinaamainen, liikenteessä ei mikään toimi, ruoka on pahaa ja epäterveellistä, setelit ovat kaikki aivottomasti samanvärisiä, ruokapöytään ei ollut katettu lautasta mulle, muut au pairit ovat tylsiä, ja kaiken päällisiksi Tuna lähti Suomeen ja ilmoitti kuinka kaikki oli kivaa! Kuitenkin, se vaihe alkaa olemaan takanapäin.

Joten olen päätynyt siihen, että täällä on paljon, paljon enemmän kuin Suomessa, niitä kaksinaamaisia ja feikkejä ihmisiä, mutta omalla tavallaan se on hauskaa. Juoksulenkillä ollessa törmään muutamaan ihmiseen, joista jokainen heiluttaa. Ohi ajavista autoista joka kolmas heiluttaa. Pihoilla seisovista ihmisistä jokainen heiluttaa…. WHY? Onhan se mukavaa, mutta antakaa mun juosta rauhassa! Jos vajoan omiin ajatuksiini enkä satu huomaamaan jotakin, he suuttuu siitä heti. Amerikkalaiset ottaa myös nokkiinsa jokaisesta pienestä asiasta, mistä ei tulisi mieleenkään välittää Suomessa. Koko aika myös kauhea stressi kaikesta ja kaiken pitää olla täydellistä, mm. joka päivä uudet puhtaat vaatteet. C’moon, chill out! Ja täällä on oikeasti sitä samaa juoruilua ja arvostelua, kuin kaikissa amerikkalaisissa tv-sarjoissa. Suomalaisena sano-päin-naamaa-tai-pidä-turpas-kiinni –ihmisenä ei vaan voi käsittää, välillä meinaa niin keittää yli. Mutta kai se pitää vaan oppia elämään noiden kanssa, ehkä sitten Suomeen palatessa osaa arvostaa sitäkin.

– Host lapset on ihania. Eilen sain vähän reilun kaksi vuotiaan pojan tekemään molemmat hätänsä pottaan (tosin #1 lensi suihkuna kauas potasta) ja molemmilla oli aikamoinen voittajafiilis. Alkuunsa riideltiin aika paljon vanhimman tytön kanssa, koska hän syytti mua äidin töihin paluusta. Mutta nyt J on vähän rauhoittunut ja kaikki menee paljon hienommin! Koulukin alkaa jo (vasta!!) kahden viikon päästä. Kahden nuorimman lapsen kanssa tullaan aivan loistavasti toimeen ja voitettuani niiden luottamuksen, on kaikki ollut aivan ihanaa!

Aloitan ensi tiistaina Inver hill collegessa kaksi kertaa viikossa olevan acting kurssin. Odotan hyvin mielenkiinnolla! Ja sunnuntaina on host-lasten serkun syntymäpäiväjuhlat uima-altaalla, ja siellä pitäisi olla paljon suklaata monessa eri muodossa. Nam <3 

Nyt kuitenkin on pakko lopettaa, ehkä mä palaan asiaan myöhemmin. Ehkä en. Who knows?