Paniikki, osa 1

Päivä päivältä lähtö alkaa tuntua enemmän todelliselta. Tänään näin maailman ihaninta kummipoikaa ja sen perhettä Forssassa, lähtiessä iski paniikki, että ei kai tämä ole viimeinen näkemiskerta ennen lähtöä! Mutta on siihen vielä 10 viikkoa aikaa, joten ei voi eikä saa olla. En kestä edes ajatella millaisia ne hyväiset Suomessa tulee olemaan. Ja uuden sveitsiläisen au pair kaverin kanssa juurikin juteltiin, kuinka kamala hetki mahtaa olla, kun pitäisi host-perheelle ja lapsille sanoa ”hi” silloin kun ne näkevät ensi kertaa? Ei pysty. En uskalla edes ajatella!

Muutan 20.6. St. Pauliin, Minnesotaan. Tämä sveitsiläinen T tulee samoille hoodeille ja esittelikin jo vieressä olevan shopping mallin (19 min kodistani sinne autolla), joka on USA:n suurin (http://www.mallofamerica.com/home/ tervetuloa kylään enemmän ja vähemmän rakkaat ihmiset, esittelen sen teille!). Sitä odotellessa! Suomalaisen au pairin J:n kanssa taas mietitään onko 10 viikkoa pitkä vai lyhyt aika, kun samana päivänä olisi molempien tarkoitus lentää Suomesta ja aloittaa opinnot New Yorkissa. Onneksi ei yksin tarvitse lentokentällä eikä koneessa pihistä tuskissaan, kun on edes jotain turvaa. Todella toivon, että saadaan lentokoneessa vierekkäiset istumapaikat! J:llä on kaikki asiat hyvin hallussa ja hoidettu viisumista kissanharjaamiseen asti, mulla taas pieni paniikki kukkii aina hetkellisesti, kunnes saan sen sullottua piiloon. Voisiko joku käydä mun puolesta töissä, hoitaa viisumin kuntoon, käydä autokoulun 2. vaiheen ja hankkia englanninkielisen terveystodistuksen sekä rikosrekisteriotteen? Olimme jopa rakkaan ystäväni Sonjan kanssa suunnitelleet tyylikkäitä asuja vapuksi, kunnes sain työvuorolistan ja olenpa tietenkin töissä! No, eiköhän siellä pärjää muutaman tunnin levollakin, ihan vain että saan Suomessa olemisesta viimeisetkin rippeet irti. Eiköhän meidät voi pongata poliisina ja rosvona jostain päin Tamperetta jossain vaiheessa, ainakin Sonjan olohuoneesta peilin edestä.

Host-vanhempani ovat noin 30 vuotiaita, isä kiropraktikko ja äiti myyjä. Lapset ovat 7 vuotias tyttö J, 4 vuotias tyttö N ja 2 vuotias poika M. Suloisia kaikki! Koti on lähes St. Paulin keskustassa, iso omakotitalo missä huoneeni on kellarikerroksessa oman vessan kanssa ja muut nukkuvat kolmannessa kerroksessa. Oma auto käytössä, uima-allasta ei ole, mutta lähes naapurissa asuu isovanhemmat joilla on allas. Nyt jo siellä on noin +20 C’astetta lämmintä ja tytöt aloittaneet pyöräilyn! Työpäiväni ovat noin klo 9 – 16, tietenkin joustaen. J on päivät koulussa, joten eniten temppuilen kahden nuorimman kanssa ja illat ovat vapaita. Samoin viikonloput, jolloin kuulemma järjestetään paljon grillijuhlia naapureiden kesken ja käydään retkillä.

Samalla on ihana lähteä sinne, mutta samalla todella pelottava ajatus. Nyt kymmenen viikkoa kuulostaa pitkältä, mutta aivan kohta olen menossa kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää ja tärisen pelosta! Sitä enemmän ja vähemmän innolla odottaen, hyvää kevättä! Ihana aurinko <3 
 

MITA?

Miksi jotain asiaa pitää haluta niin paljon, että sen menee toteuttamaan? Sitten kun se pitäisi toteuttaa, sitä ei todellakaan enää halua! Niinpä niin, tässä sitä ollaan. 

Lähtöpäivä elämääkin suurempaan seikkailuun on varmistunut, kuin myös huojennuttava paluupäivä. Niin paljon näin vaivaa saadakseni tämän onnistumaan, ja nyt tekisi mieli sitoa itseni sänkyyn ja todellakaan lähteä mihinkään! Kaikki olisi niin paljon helpompaa, kun jäisi kotiin tiskaamaan ja saamaan viikkorahaa (tosin sekin lopetettiin jo useampi vuosi sitten). 

Valitettavasti ei ylpeys eikä tahdonvoima anna periksi, joten tässä sitä vieläkin ollaan. Viikot vähenevät, lähtö lähestyy ja tehtävät lisääntyy. Paniikkisähköposti on lähetetty tulevaan host-perheeseen Minnesotaan ja sieltä on saatu liiankin rauhallinen vastaus, joten eipä tässä kai muuta voi kuin alkaa valmistelemaan. Tänään olen onnistunut hoitamaan asioita piilolinssien tilaamisesta viisumikaavakkeen täyttämiseen (älkää ikinä lähtekö USA:n pidemmäksi aikaa, hirveää hommaa), sekä tyhjentänyt autoni tankin Ylöjärven keskustassa, missä auto sammuneena valunut pätkä kerrallaan huoltoasemalle (en myöskään suosittele tuota vaihtoehtoa). Luulin säästäväni rahaa, jos en tankkaisi… eipä näyttänyt säästyvän. Harmi.

Olen lukenut  au pair toimistolta saamiani perehdytyskirjoja useamman yön putkeen yötöitä tehdessä ja niihin taidan tämänkin päivän lopettaa.

Ensimmäinen turha teksti on nyt julkaistu, loistavaa!